Ota yhteyttä
Voimisto

Terveisiä syvästä päästä

Harjoitteluni Voimistolla on nyt puolivälissä. Puolitoista kuukautta sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini Voimiston blogiin, jossa avauduin Twitterin pelottavuudesta ja omista toiveistani harjoitteluani ajatellen. Kirjoitin Twitterin pelottavuuden piilevän siinä, että omat ajatukset täytyy tiivistää lyhyeksi, mutta ymmärrettäväksi paketiksi. Pelkäsin tulevani väärinymmärretyksi, joutuvani naurunalaiseksi. Seurasin lähinnä alani huippunimiä, jotka olin nostanut niin korkealle jalustalle, ettei minulla ollut mitään asiaa samalle sosiaalisen median foorumille. En arvellut, että minulla olisi mitään tarpeeksi oivaltavaa sanottavaa. 

Nämä pelot ulottuivat tavallaan myös työharjoitteluuni. Vaikka paperilla olen harjoitteluun pätevä, epäilin rahkeitani käytännön työhön. Huolehdin siitä, tuonko työlläni lisäarvoa yritykseen, vai olenko lähinnä resursseja imevä riippakivi? Vaikka olen aiemmin jo päässyt työskentelemään Voimiston projekteissa hyvinkin itsenäisesti, tiesin ettei harjoitteluni kuluisi uima-altaan matalassa päässä. Minun täytyi hypätä altaan syvään päähän. Enkä tiennyt, mikä minua odottaisi.

Kun julkaisin ensimmäisen tviittini, tililläni oli alle kymmenen seuraajaa. Pyysin muilta vinkkejä siihen, miten päin Twitterissä oikein kannattaisi olla. En odottanut saavani yhtäkään vastausta. Sain kuitenkin useita, hyvin pohdittuja vinkkejä tviittaamisesta. Osa vastauksista oli hyvin asiallisia, osa taas rohkaisi julkaisemaan välillä vaikka kissavideoita. Tänä päivänä ensimmäisen tviittini on nähnyt lähes tuhat ihmistä. Myös myöhemmin julkaisemani tviitit ovat päässeet moninkertaisen yleisön nähtäväksi verrattuna seuraajamäärääni. Olen saanut keskustella aivan tuntemattomien ihmisten kanssa, ja olen oppinut paljon. Ennakkoluuloni olivat pitkälti aiheettomia; Twitterin keskustelukulttuuri on yllättänyt minut hyvin positiivisesti.

Mitä harjoitteluuni tulee - tapahtumien kulku on ollut hätkähdyttävän samankaltaista Twitter-seikkailuni kanssa. Odotukseni menestystäni kohtaan olivat vaatimattomat, ja itselleni asettamat standardit hipoivat pilviä. Pohjimmiltani odotin toimivani taustalla avustavissa tehtävissä, koska en pitänyt itseäni vielä valmiina ammattilaisena. Arvelin, että kaikki tuottamani teksti joutuisi editoinnin murskaavan vasaran alle, enkä välttämättä voisi enää kutsua tekstiä omakseni. Kerta toisensa jälkeen olen kuitenkin saanut esitellä itse kirjoittamiani tekstejä asiakkaille, vain pienten korjausten jälkeen. Esittelin erään hyvin kevyesti editoidun tekstisarjan asiakasyritykselle, odottaen varsin kylmää kyytiä palautteen suhteen. Korjaukset olivat kuitenkin hyvin pieniä, ja lopulliset tekstit näyttivät edelleen minun töiltäni. Fiilikseni oli aivan mieletön. Minun työni jälki riitti.

Odotuksiani Twitteriä ja harjoitteluani kohtaan yhdistivät hurjat ennakkoluulot ja epävarmuus omasta osaamisesta. Saamani tuki ja palaute ovat olleet hurjan tärkeitä. Kuten Instagramia seuraamalla jotkut ovat huomanneet, fyysisesti lähimpinä työkavereina ovat usein kaksi kissaani ja koirani. En ole kuitenkaan kertaakaan tuntenut olevani yksin - altaan syvästä päästä on aina ollut näkyvissä pelastusrengas. Olen saanut toteuttaa itseäni rohkeasti Voimiston erinomaisen tukiverkoston ja kollegoiltani saaman ohjauksen ansiosta. Olen kiitollinen kaikesta jo kokemastani, mutta mikä parasta - toinen puoli harjoittelusta on vielä edessä!